Uusibanneri.JPG

Hei.

Lukuvika on kahden kirjallisuudenystävän blogi ja podcast. Luvassa paljon puhetta kirjoista - luetuista ja lukemattomista. 

Täällä en pyydä enää anteeksi

Täällä en pyydä enää anteeksi

Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi

Pesä (2018)

44038237_1930838517221900_6654279555672440832_n.jpg

naiset kirjoittavat tarinoitaan

jotteivät testamenttaisi traumojaan

Tätä kirjaa oli vaikea lukea ja siitä on sitä vaikeampi kirjoittaa. Tämä ei johdu siitä, että kirja olisi huono, vaan siitä, että se tuli epämukavan lähelle – it hit too close home. Sain Ruotsalaisen esikoisteoksen käsiini jokin aika sitten ja heti postipaketin avattuani ahmin puolet teoksesta nyökytellen: just noin, juuri näin! Sitten lukeminen taukosi, tuntui vaikealta ja raskaalta tarttua teokseen. Luin mieluummin jotain emotionaalisesti vähemmän kuormittavaa. Viikonlopun aikana heittäydyin kuitenkin jälleen tunteiden epämukavuusalueelle ja rykäisin kokoelman loppuun.

Nelli Ruotsalaisen tuore teos on kokoelma feminististä runoutta, joka kertoo anteeksipyytelemättömästi naiseksi kasvamisen vaikeudesta naisvihamielisessä maailmassa. Se on feministisen asennekustantamo Pesän ensimmäinen julkaisu – ja millainen julkaisu se onkaan! Kuten sanottua, kokoelman lukeminen oli ennen kaikkea kivuliasta, sillä koin monet teoksessa kuvatut vähättelyn, väkivallan ja manspleinaamisen kokemukset hyvin omakohtaisesti. Ruotsalaisen teksti tuntui sormilta omalla pulssilla. Epämukavan liki tulevalta, mutta kuitenkin omalta.

Kokoelman avausrunot käsittelevät sitä, miltä tuntuu, kun yksilö kasvatetaan sukupuolensa vuoksi ylitsepääsemättömään häpeän tunteeseen. Tämä on aihe, jota olen pohtinut ja työstänyt viime aikoina paljon, joten Ruotsalaisen runot tuntuivat erityisen osuvilta. Vai voiko joku naisoletettu väittää, ettei seuraava kuulosta tutulta:

voitko sä koskaan ymmärtää, miltä tuntuu

kun sua sormettaa yks poika

joka menee sen jälkeen

sen kaverille hakkaa pleikkaa ja kehuu

sen kahta sormea heilutellen

hei haluutsä haistaa pilluuu?  

Aloitusta seuraava tykitys koskien miesasiamiehiä, manspleinaajia ja kaikkia niitä miehiä, jotka vievät sen tilan kuitenkin on kaikessa raivostuttavuudessaan yhtä lailla samaistuttavaa. Ruotsalainen ruotii keskusteluaan Wikipediaa siteeraavan miesasiamiehen kanssa ja kertoo, miksei hetero cismies voi kirjoittaa Peachesin keikasta arviota.

look Pasi! that’s me dropping fancy ass names, terms, and

theory

see I want to be like all the intellectual lefty men

who made me feel dumb //

snicker about žižek

and see if you can hang

name my cat bakunin

and debate classism over sexism

with irony

because I am a man

the pain is not mine

so therefore I can   

Kuin tässä ei olisi jo aivan tarpeeksi ja enemmänkin hengästyttävän samaistuttavan ja samalla koskettavan runokokoelman tarpeiksi, kirjoittaa Ruotsalainen myös suvereenisti esimerkiksi identiteettikysymyksistä sekä ilmasto- ja lisääntymisahdistuksesta. Aiheita käsitellään niin suorasanaisesti, ettei lisättävää juuri ole. Itselleni tärkeäksi teemaksi nousi myös kysymys alisuorittamisesta. Ihailtujen burn outien, reippauden ja aikaansaamisen aikakaudella on suorastaan helpottavaa lukea Ruotsalaisen synninpäästö:

Aamulla herään ja mietin:

Kelle kaverille soittaa ja kysyä: olenko luuseri?

Antakaa toisillenne lupa alisuorittaa.

Ruotsalaisen kieli ei ole sellaista, jota runoudessa yleensä vaalin ja ihailen; sitä lempeän tovejanssonmaista tyyliä, jossa sanomalla vähän onnistutaan sanomaan paljon. En kuitenkaan usko, että näitä runoja olisi voinut kirjoittaa millään muulla tavoin kuin näin: Vaatien. Äänekkäästi. Sensuroimatta. Ne eivät pääsisi täyteen potentiaaliinsa millään muulla tavalla. Joten; rakastan.

Kuten totesin, teoksesta oli vaikea kirjoittaa. Ensimmäinen reaktioni oli todeta anteeksipyytelevästi: Ehkä olen vain liian herkkä tämänkaltaisille aiheille. Ehkä en kykene analysoimaan näitä runoja kovin rationaalisesti tai intellektuaalisesti. Suhteellisen nopeasti sain kuitenkin kiinni tästä sisäistetystä häpeästä, vähättelystä, johon minut ja monet muut naisoletetut on kasvatettu. Siitä, mistä Ruotsalainen runoissaan puhuu. Sillä täällä minä en pyydä enää anteeksi.

Sanottakoon siis vain, että Täällä en pyydä enää anteeksi on mielestäni erinomaisen tärkeä ulostulo. Vielä tärkeämpää on kuitenkin se, miten tästä jatkamme, tai kuten Ruotsalainen itse asian ilmaisee kokoelmansa päättävissä säkeissä:

olen nyt puhunut suuni puhtaaksi pillusta

katarsis on kaunista mutta vain välimatkan päästä

olen puhunut suuni puhtaaksi pillusta

jää jäljelle tyhjä kysymys: mitä nyt?

mistä me kirjoitamme

kun olemme vapaita valitsemaan?   

Jenni

Kirja saatu kustantajalta.

3 + 1 X Kirjamessut

3 + 1 X Kirjamessut

#lukuloka – havaintoja viikon jälkeen

#lukuloka – havaintoja viikon jälkeen