Uusibanneri.JPG

Hei.

Lukuvika on kahden kirjallisuudenystävän blogi ja podcast. Luvassa paljon puhetta kirjoista - luetuista ja lukemattomista. 

My Name is Lucy Barton

My Name is Lucy Barton

Elizabeth Strout: My Name is Lucy Barton  

Random House 2016

 

IMG_20180813_154211.jpg

Säveltäjä Claude Debussyn kerrotaan sanoneen: ”Musiikki on nuottien välistä hiljaisuutta.” Tämä lause palasi mieleeni elävästi lukiessani Elizabeth Stroutin teosta My Name is Lucy Barton. Sillä tässä teoksessa se, mitä jätetään sanomatta, kertoo huomattavasti enemmän kuin se, mitä sanotaan.

Romaanin nimikkohenkilö Lucy Barton makaa newyorkilaisessa sairaalassa rutiininomaisen leikkauksen muututtua tavallista vaativammaksi tapaukseksi. Eräänä aamuna hän herää ja näkee äitinsä istuvan sänkynsä jalkopäässä. Äiti ja tytär eivät ole nähneet toisiaan vuosiin, ja suhteessa tuntuu kipeä painolasti. Silti selittämätön ilo valtaa Lucyn. Viisi vuorokautta he jakavat pienen sairaalahuoneen kertoen toisilleen tarinoita ihmisistä joita he kerran tunsivat, ihmisistä, joille ehkä tapahtui jotain tai sitten ei – kuulopuheita, arvauksia, kenties myös totuuksia.   

Hyvin pian lukijalle käy selväksi, ettei Lucyn elämä ole ollut täysin ongelmatonta. Tarinoiden risteillessä niiden säikeiden välistä paljastuu kuin huomaamatta paljon muutakin – asioita, joita Lucy ja äiti eivät tohdi sanoa ääneen. Keskustelu tuo esiin muistoja köyhästä lapsuudesta Illinoisissa, ongelmallisesta perheestä ja vaietuista teoista. Strout kuljettaa vierekkäin kahta tarinalinjaa: Lucyn ja äidin näennäisen pinnallista keskustelua ja samalla Lucyn omia kivuliaita havaintoja elämästään.

There are times now, and my life has changed so completely, that I think back on the early years and I find myself thinking: It was not that bad. Perhaps it was not. But there are times, too – unexpected – when walking down a sunny sidewalk, or watching the top of a tree bend in the wind, or seeing a November sky close down over the East River, I am suddenly filled with the knowledge of darkness so deep that a sound might escape from my mouth, and I will step into the nearest clothing store and talk with a stranger about the shape of sweaters newly arrived. This must be the way most of us maneuver through the world, half knowing, half not, visited by memories that can’t possibly be true. 

Keskustelun lomassa paljastetaan pirstaleisia, näennäisen triviaaleja tiedonrippeitä, joista jokainen voi koota omat päätelmänsä asioiden kulusta. Sitä, miksi Lucy pelkää käärmeitä, miksi hänen veljensä nukkuu teuraalle päätyvien sikojen kanssa ladossa, tai miksi hän muistaa lapsuudestaan elävästi isänsä lämpimän kämmenen vasten takaraivoaan, ei lukijalle selitetä. 

Myös muistojen hauraus puhuttaa, ja tässä piilee mielestäni Stroutin kerronnan hienous. Lucylla on vahva muisto siitä, kuinka hänet on lukittu kuorma-autoon, jossa hänen mielensä on alkanut käyttäytyä kummallisesti. Kun Lucy nostaa asian esiin äitinsä kanssa, ei tämä kuitenkaan muista tapahtumasta mitään:

I said, “Sometimes I remember the truck.”

“The truck?” My mother’s voice sounded surprised. “I don’t know anything about a truck,” she said. “What do you mean, your father’s old Chevy Truck?”   

Lucy toteaakin toistuvasti, ettei hän tiedä, mitä hänen äitinsä tietää, muistaa tai tarkoittaa. Strout näyttää lukijalle hienovaraisen todellisesti, kuinka samoilla ihmisillä voi olla samoista tapahtumista täysin eri muistot. Välillä myös lukija alkaa epäillä Lucyn luotettavuutta: onko mikään siitä, mitä hän sanoo tai muistaa oikeasti totta? Myös Lucy itse kyseenalaistaa asian tämän tästä:

“Well, look at your life right now. You just went ahead and… did it.”  

“I see.” I didn’t see it, though. How do we ever see something about our own self?   

Muistin haurauden lisäksi teos käsittelee kourallista muita tavattoman iättömiä ja tärkeitä teemoja: perhetabuja ja traumojen siirtämistä sukupolvelta toiselle sekä rakkauden ainaista epätäydellisyyttä. Ilahduttavan lisän teokseen tuo myös metataso, jossa Lucy tapaa Sarah Paynen, tulevan kirjailija-mentorinsa, joka keskustelee kirjallisuuden ja kirjoittamisen tehtävästä äärimmäisen rehellisesti. Samalla teos tulee ikään kuin kommentoineeksi itseään:

“It’s not my job to make readers know what’s a narrative voice and not the private view of the author.” - - And she said that her job as a writer of fiction was to report on the human condition, to tell us who we are and what we think and what we do.

Romaanista voisi puhua loputtomiin, kerien auki kaikki sen kerronnan tasot ja teemojen tärkeydet. Siirrän kuitenkin pallon teille, ja kehotan jokaista lukemaan teoksen omin, tuorein silmin. Tekstin alussa totesin, kuinka Strout ilmaisee teoksen aukoilla enemmän kuin itse tekstillä. Hän luottaa lukijaan, antaa tälle tilaa täydentää puuttuvat palaset omin neuvoin. Tämä vaativa mutta onnistuessaan lähes täydellinen tyylikeino palkitsee lukijan. Kokonaisuus syntyy tekstin ja lukijan välisestä kiinteästä vuoropuhelusta ja tämä – tämä! – on kirjallisuudessa kenties kaikkein hienointa: puhtaaksi riisuttu, avoin kommunikaatio kahden ihmisen välillä. Tunne siitä, että tunnistan tämän kokemuksen, tunnistan itseni tekstissä. Minä tunnistan sinut; emme ole erillisiä vaan yhtä.

But this is my story.

And yet it is the story of many. It is Molla’s story, my college roommate’s, it may be the story of the Pretty Nicely Girls. Mommy. Mom!

But this one is my story. This one. And my name is Lucy Barton.

P.S. Teos on suomennettu hiljattain nimellä Nimeni on Lucy Barton (Tammi 2018). Elizabeth Stroutin tuorein, vielä suomentamaton teos Anything is Possible (Random House 2017) jatkaa samoin teemoin: se sijoittuu Lucyn pieneen kotikaupunkiin Illinoisissa, ja myös Lucy tekee teoksessa comebackin. En kuitenkaan usko, että haluan lukea kirjaa: en juuri nyt, en ehkä koskaan. Haluan viipyillä hetken tässä musiikissa, tässä äänessä, jonka kyseisestä kirjasta koostin itselleni. Tämä oli se, mitä tarvitsin juuri nyt. 

Jenni

3 + 1 X Bättre Folk

3 + 1 X Bättre Folk

Tervehdys

Tervehdys