Uusibanneri.JPG

Hei.

Lukuvika on kahden kirjallisuudenystävän blogi ja podcast. Luvassa paljon puhetta kirjoista - luetuista ja lukemattomista. 

Minä ja Maria

Minä ja Maria

Maria Veitola: Veitola  

Johnny Kniga 2018

IMG_20180911_165856 (1).jpg

Muistan lukeneeni Maria Veitolan kolumneja Trendistä vuodesta 2010 lähtien. (Fun fact: ajauduin lukemaan Veitolan mietteitä, koska silloiselle kämppikselleni – eräälle Essille, johon olin juuri tutustunut yliopistossa – tuli kotiin Trendi.) Lukeminen on kuitenkin turhan neutraali sana, sillä oikeastaan inholuin Veitolan kolumneja. 

Oli ihanaa, kun postiluukusta kilahti uusin Trendi, ja pääsin taas kauhistelemaan, mitä turhuuksia se itsekeskeinen muikkeli siellä taas höpisikään. 

Vuosien vieriessä ja Trendin jäädessä suhtautumiseni Veitolaan kuitenkin muuttui. Pikkuhiljaa aloin hävetä entistä tuomitsemistani. Ymmärsin, että juuri siksi minä ja monet muut luultavasti inholuimme ja -katsoimme Veitolaa, että hän teki jotain, mikä ei ollut oletettua. Tarkemmin sanoen jotain, mikä ei ollut naiselle oletettua. Veitola tunnetaan suorasanaisuudestaan, jopa ivallisuudestaan tai julmuudestaan. Hän uskaltaa kysyä ja sanoa. Hän on liikaa maailmassa, jossa nainen ei saa ärsyttää, herättää negatiivisia tunteita tai aiheuttaa eripuraa.

Siksi kiinnostuin, kun keväällä julkaistiin Veitolan elämäkerrallinen teos Veitola (Johnny Kniga 2018), joka sisältää Marian vuosien varrella kirjoittamia kolumneja. Veitola-suunnanmuutokseni myötä tahdoin tarkkailla hänen tekstejään tästä uudesta näkökulmasta, kypsemmällä silmällä. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Teos on jaettu seitsemään eri osaan, joihin on valittu tietyn tematiikan alle sopivia kolumneja epäkronologisessa järjestyksessä. Käsittelyyn pääsevät muun muassa Veitolan lapsuus ja nuoruus, äitiys, ihmissuhteet sekä tietenkin työ ja bossladyn rooli. Kirjan rakenne on nerokas: vanha kolumni, jota Veitola kommentoi tästä päivästä käsin.

Myös kirjan taitto on erityisen onnistunut: Veitolan teksti on onnistuttu jollain maagisella keinolla rytmittämään sivuille niin, että lukija ikään kuin kuulee Veitolalle kovin ominaiset äänenpainot ja niiden vaihtelut itse tekstistä. Tästä olin todella innoissani – aivan huikea tehokeino! Myös mustan ja violetin fontin vaihtelu toimii erinomaisesti. Harvoin sitä fiilistelee kirjan taittoa näin paljon – jotenkin tässä ollaan onnistuttu vangitsemaan kirjailijan habitus itse tekstiin.  

Mutta takaisin tekstiin: Aluksi nyökyttelin innoissani omissa silmissäni aikuistuneelle ja kasvaneelle Veitolalle. Hän kommentoi vanhoja tekstejään milloin myötähäpeää tihkuen, milloin omaa poliittista epäkorrektiuttaan korjaten. Hän ihmettelee, miksi kirjoittaa ”kilteistä tytöistä”, ”neitsyyden menettämisestä” tai on soittanut aikoinaan dj-keikalla rasistisen biisin.

Minusta oli suunnattoman arvokasta ja tärkeää lukea Veitolan pohdintoja ennen kaikkea siitä, millaista lokaa hän on saanut niskaansa (usein miespuolisten) kollegoidensa suunnalta ja kuinka paljon todistelua, nöyrtymistä ja puoli-ilmaista duunia hän on saanut tehdä vain, koska on nainen. Toivon, että tulevaisuudessa jokaisen bossladyn tarinan ei tarvitsisi olla tällainen ryysyistä rikkauksiin -narratiivi, vaan työmaailmassa löytyisi yhä enemmän upeita naisia ja miehiä, jotka tukisivat etenkin nuoria tekijöitä pyyteettömästi.  

On upeaa, että Maria puhuu muun muassa palkkaneuvotteluistaan ja saamastaan vihapuheesta suorasanaisesti. Erityisen pysäyttävä oli teksti, jossa Veitola kertoo tuotantoyhtiön törkeästä käytöksestä häntä kohtaan silloin, kun hän kertoi olevansa raskaana. Veitola käytännössä savustettiin ulos ohjelmastaan. Tämä on se, mitä Veitolassa ihailen suunnattomasti. Tämä on sitä, mikä tekee hänestä sen bossladyn, joka hän on.

Hyvin alkaneen lukukokemuksen jälkeen törmäsin kuitenkin yllättäen kuin seinään, kun Veitola alkaa veistelemään työstä, työttömyydestä ja työuupumuksesta. Hän avautuu työuupumuksestaan ja kertookin eräässä kolumnissaan jääneensä määrittelemättömän mittaiselle työttömyysjaksolle. Veitolan ystävät kannustavat paussin pitämiseen ja toteavat, että toivoisivat itsekin voivansa hetken hengähtää työelämästä. Veitola kommentoi seuraavasti:

Olin ymmälläni. Milloin työttömyydestä oli tullut kadehdittavaa? 

Jotta välttäisin alakulon ja ankeuden, rakensin alkavalle työttömyydelleni rutiinit. Ilmoittauduin joogan intensiivikurssille ja sovin joka päivälle vähintään yhden tapaamisen.

Vaikka olin lopen uupunut ja tiesin tarvitsevani ensisijaisesti lepoa, minulla oli myös tavoitteita. Halusin tehdä asioita, joista tiesin nauttivani mutta joita en normaalisti ehtinyt tai jaksanut tehdä: nähdä ystäviäni, olla spontaani, laittaa ruokaa, tanssia ja juoda viiniä arki-iltana aamuun asti, istua kahvilassa ja katsella ihmisiä. Lukea mahtavaa kirjaa koko yön, haahuilla kapungilla tuntitolkulla ilman päämäärää, katsoa 15 elokuvaa leffafestareilla viikon aikana, kerätä ja pakastaa itse mansikoita – ja niin edelleen.

Mielestäni on todella epäkorrektia – jopa loukkaavaa – puhua työttömyydestä omien projektien ja puuhastelujen aikana, jolloin on aikaa istua kahvilassa, vierailla leffafestareilla ja varata joogan intensiivikurssi. En usko, että kovin monella työttömällä on tähän aikaa, rahaa tai jaksamista. Veitolan kärkevän kysymyksen voisi esittää myös toisin: milloin työttömyydestä on tullut hävettävää?

Lisäksi koen, että Veitolankin teksteistä vahvasti kumpuava, nykyään hyvin yleinen työuupumisen glorifiointi on vahingollista. Työssä uupuminen ei ole todiste hyvin tehdystä työstä, eikä se ole välttämätön etappi matkalla kohti ”menestystä”. Työuupumus on mielestäni surullinen oire kapitalistisen yhteiskunnan ja uusliberaalin menestyjädiskurssin vaikutuksesta.

Oman etuoikeutetun elintason sivuuttamisen lisäksi minua hiersivät myös useat epäkorrektit kommentit liittyen kehollisuuteen tai naiseuteen. Veitola esimerkiksi kommentoi omaa, raskauden myötä muuttunutta kehoaan kuin ”alkuasukasheimon jäseneksi”, viittaa kouluaikojensa isorintaiseen tyttöön ”hirmuhinkkisenä Samantha Foxina” ja pienempirintaiseen puolestaan ”lautakunnan johtajana”. Rintakeskustelun lopputulema on vähintäänkin arveluttava:

Oloni ilman rintsikoita on rento, vapaa ja itsenäinen. Isorintainen ystäväni on toista mieltä, Ilman liivejä hän tuntee olevansa huono tai rivo nainen. Minä iloitsen pienistä rinnoistani. Ilman isojen rintojen mukanaan tuomaa pakkonaiseutta, ja ennen kaikkea ilman liivejä, on niin paljon helpompi hengittää. Ja heittää pari kärrynpyörää.

En todellakaan ymmärrä, mitä Veitola tarkoittaa ”isojen rintojen mukanaan tuomalla pakkonaiseudella”. Vaikka Veitola itse on ihailtavan sujut oman kehonsa kanssa, hänellä ei ole oikeutta tehdä oletuksia muiden kehoista, siitä mitä merkityksiä ne kantavat sisällään tai mitä mieltä muut ovat omista kehoistaan. Tällä tyylillä hän onnistuu vain surullisella tavalla tukemaan vallitsevia naiskehoon liittyviä stereotypioita.

Vanha ärtymykseni Veitolaa kohtaan oli siis jälleen herännyt. Koetin tyynnytellä sitä: ymmärrän toki sen, että kolumni on tekstilajina henkilön ympärille kietoutunut ja vaatii sekä tietynlaista kärjistämistä että kirjoittajan persoonan korostamista. Silti olen lukenut useita kolumneja joista pidän suunnattomasti, mutta jotka eivät ärsytä minua samalla tavalla.

Jouduin myöntymään: en ole kaiketi täysin muuttunut, eikä Veitolakaan. Samat asiat ärsyttävä minua hänessä edelleen: Poliittinen epäkorrektius. Oman – ei kaikilla, mutta monella tapaa – etuoikeutetun aseman sivuuttaminen. Yksilö- ja itsekeskeisyys. Tietty ristiin puhuminen: hän puhuu kirjassaan moneen otteeseen uskomattoman upeasti tasa-arvosta, mutta mielestäni pointti hälvenee välillä – esimerkiksi yllä kuvatun kaltaisissa teksteissä.

Ehkä syy turhautumiseeni onkin tämä: miten niin fiksu nainen kuin Veitola lankeaa toistuvasti samoihin sudenkuoppiin? Miksei hän voi sopia minun täydelliseen jumalankuvaani, jossa esikuvallinen nainen on poliittisesti korrekti, intersektionaalinen, tiedostava, itsevarma muttei itseään korostava bosslady, kaikkea tuota – ja vielä vähän enemmän?  

Tästä aiheesta oli kiusallista kirjoittaa. Mietin, miten osaisin muotoilla viestini niin, etten vaikuttaisi vahvaa naista lyttäävältä siveyden puolestapuhujalta. Mielestäni on todella hienoa, että naiset ottavat tilaa, huutavat, puhuvat ja ärsyttävät. Eikä se ole edes hienoa – se on elinehto.

Veitolan lukeminen olikin myös peiliin katsomisen paikka: osa Veitolan charmia perustuu mielestäni juuri mainitsemaani röyhkeyteen, ärsytykseen. Ehkä ärsyyntyminen Veitolaan kertoo jotakin luonteestani. Samalla se kuitenkin kertoo mielestäni yhä edelleen vahvoina vaikuttavista kulttuurisista kipupisteistä: siitä, että jossakin hiertää, kun oman arvonsa tunnustava nainen ottaa tilaa. 

Tätäkään tekstiä en olisi varmasti ikinä uskaltanut kirjoittaa, ellen olisi vuosi sitten lukenut Roxane Gayn tajunnanräjäyttävää teosta Bad Feminist, jonka kantava ajatus on, ettei feminismi ole valmista eikä sen kuulukaan olla. Meistä kukaan ei voi olla täysin kompleksiton puritaanifeministi (eikä sellaista edes ole olemassa), vaan feminismi kuten kaikki muutkin aatteet ja ismit on ajassa elävä ja monimuotoinen, itseään korjaava prosessi.

Tuumin, että ehkä meistä ei Veitolan kanssa tulisi ystäviä in real life. Hän vaikuttaa hyvin hallitsevalta, oman arvonsa tuntevalta persoonalta. Itse viehätyn vaatimattomammasta presenssistä, ja oman itsen korostaminen näyttäytyy minulle sekä naisissa, miehissä että muunsukupuolisissa epäkiinnostavana. Lopputulemani taitaakin olla, että minun ja Marian henkilökemiat eivät ole kohdanneet kolmiossa Oulussa vuonna 2010 eivätkä kaksiossa Kalliossa 2018. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Veitola olisi juuri täydellinen Veitola sellaisena kuin hän on.

Kirja kannattaa lukea, sillä se antoi ainakin minulle valtavasti tuumimisen aihetta! Mitä mieltä te olette Veitolasta ja hänen kirjastaan?

P.S. Huvituksekseni huomasin, että onnistuin kirjoittamaan hyvin minäkeskeisen kirjoituksen kirjoittajasta, jota pidän itsekeskeisenä. Ehkä meissä on sittenkin enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja?

Jenni

Jakso #10 Nostalgiamatka lapsuuden lukumuistoihin

Jakso #10 Nostalgiamatka lapsuuden lukumuistoihin

3 + 1 X Kirjamessut

3 + 1 X Kirjamessut