Uusibanneri.JPG

Hei.

Lukuvika on kahden kirjallisuudenystävän blogi ja podcast. Luvassa paljon puhetta kirjoista - luetuista ja lukemattomista. 

Pikkusintti

Lisa Brennan-Jobs: Pikkusintti

WSOY 2019

Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi

56341716_285870398979274_2688105711421882368_n.jpg

Olen viime aikoina miettinyt paljon neroutta: sen määritelmiä, käsityksiä – ja nerouden jalkoihin jääneitä ihmiskohtaloita. Seuraavan podcast-jaksomme aiheena ovat naisten tarinat ja niiden kertomisen tärkeys. Alkuperäisenä kimmokkeena tälle pohdinnalle toimi toimittaja Arla Kanervan Helsingin Sanomissa julkaisema juttu mies- ja naiselämäkertojen huimasta määrällisestä erosta vuonna 2017. Kanervalta julkaistiin keväällä Taiteen musta kirja -niminen teos, joka on jatkoa hänen Juho Typön kanssa kirjoittamalleen artikkelille, jossa keskustellaan siitä, kuinka miesneroille on vuosikausia annettu taiteen varjolla anteeksi röyhkeitä rikoksia. Taiteen musta kirja kertaa tunnettujen miesnerojen henkilökohtaisen elämän väärinkäytöksiä ja väkivaltaa. Kanerva osoittaa teoksessaan tapausesimerkein sen, kuinka miehisen nerouden alttarille uhrataan lähes poikkeuksetta valtarakenteissa heikomman jaon saanut osapuoli – usein nainen ja lapset.

Sattumalta tartuin samaan aikaan Kanervan kirjaa lukiessani erääseen tuoreeseen elämäkertaan, Lisa Brennan-Jobsin muistelmateokseen Pikkusintti.

Brennan-Jobsin teos on paitsi kaunokirjallisesti ansiokas, kieleltään rehevä ja tunnelmallinen lapsuuskuvaus, myös esimerkillinen tapaus neromyytin vahingollisesta vaikutuksesta läheisen – tässä tapauksessa Brennan-Jobsin – elämään. Kalifornian auringolta ja appelsiineilta tuoksuvan kielen alla lepää kivulias kertomus.

Pikkusintti alkaa Lisan syntymästä: lukiossa tavanneet vanhemmat Steve ja Chrisann saavat lapsen, ja pian tämän jälkeen heille koittaa ero. Steve kieltää alusta alkaen isyytensä, vaikka DNA-testi näyttää verisukulaisuuden olevan 94,4% todennäköistä. Lisa jää äitinsä hoiteisiin, ja kehittää kovin läheisen, miltei symbioottisen suhteen ailahtelevaiseen taiteilijaäitiinsä.

Suhde isään on puolestaan erilaisella tavalla monimutkainen: alkuun Steve ei osallistu tyttärensä elämään lainkaan, kieltää elatusmaksut ja isyytensä. Lisan varttuessa suhde kokee useita vaiheita aina varovaisesta lähentymisestä yllättävään välien viilenemiseen, ja lopulta Lisa muuttaa olosuhteiden pakosta isänsä luo. Muutto ei kuitenkaan ratkaise vaikeita välejä, sillä ne perustuvat alusta saakka epäoikeudenmukaiselle vallanjaolle: avaimet suhteen kehittymiseen tai viilentymiseen ovat jatkuvasti suhteen oikukkaan, lapsellisen ja arvaamattoman osapuolen käsissä – ja nyt ei siis puhuta suhteen lapsesta, Lisasta.

Kuten mainittua, teos on myös kaunokirjallisesti kiitettävä. Mehevät kuvaukset Kalifornian kultaisesta valosta ja eukalyptuksen tuoksuisesta ilmasta luovat kertomukseen taianomaisen tunnelman:

Katumme varrella pippuripuiden siemenet vaaleanpunaisissa kuorissaan roikkuivat puunoksilla kyllin matalalla, jotta niitä saattoi koskettaa. Ne risahtivat auki, kun hankasin niitä sormieni välissä. Kalanruodon muotoiset lehdet huojuivat tuulessa. Vaikertajakyyhkyt äännehtivät kuin epävireiset puupuhaltimet. Jalkakäytävä joidenkin puunrunkojen lähistöllä oli haljennut ja muhkurainen. ”Se johtuu puunjuurista”, äiti sanoi. ”Ne ovat niin vahvoja, että irrottavat asfaltinkin.”

Brennan-Jobsilla on silmää yksityiskohdille ja symboliikalle: hän käyttää tarinankerronnassa suvereenisti esimerkkejä todellisesta elämästä. Metaforina ne kasvavat lukijan mielessä kuvaamaan asioiden todellista laitaa laajemmin. Steve esimerkiksi ostaa erään talon vain tontin ja puiden takia, ja kun tontille tuotu puu ei kukoista, se viedään kaikessa hiljaisuudessa pois silmistä. Samoin käy uima-altaalle:

”Taidat päästä puhdistamaan uima-allasta, Steve”, äiti sanoi.

”Niin, tai sitten vain hankkiudun siitä eroon”, isä sanoi.

Vaikka teosta lukee välillä kuin parastakin kaunokirjallisuutta, kulkee mielessä aina se kipeä tosiasia, että tämä ei ole fiktiota, vaan todellinen, surullinen kertomus siitä, miten rakkaudesta ja huomiosta paitsi jääneestä lapsesta kasvaa aikuinen, joka janoaa vain nähdyksi tulemista.

Välillä mietin, voinko todella tuntea sympatiaa sellaista henkilöä kohtaan, joka on laajemmassa mittakaavassa ajateltuna hyvinkin etuoikeutettu. Vaikeasta isäsuhteesta huolimatta Steve avaa Lisalle monia mahdollisuuksia vain olemalla hänen isänsä. Toisinaan Lisa jopa käyttää isänsä nimeä häikäilemättömästi hyväkseen, kuten livauttaessaan sen vaivihkaa keskusteluun Harvardiin hakiessaan.

Toisaalta Steven taloudellinen apu ei missään vaiheessa tunnu avulta, vaan omituisella, ennalta-arvaamattomalla tavalla vastikkeelliselta toiminnalta: se on riippuvaista hänen oikuistaan ja saattaa loppua yhtä nopeasti kuin alkoikin. Steve käyttikin taloudellista väkivaltaa useita läheisiään kohtaan. Lisäksi joudun muistuttamaan itseäni siitä, että perustavanlaatuiset hylkäämisen kokemukset ja hyväksytyksi tulemisen kaipuu eivät katso taloudellista asemaa: Lisan kärsimys on käsin kosketeltavaa.

Steve Jobs kuoli nuorena, ja viimeisinä hetkinään hän kävi Lisan kanssa keskusteluja, joissa on häivähdystä katumuksesta. Kirjan loputtua jäin kuitenkin pohtimaan, mitä tällaiset teot lopulta merkitsevät. Onko mahdollista antaa anteeksi? Ja pitääkö edes?

Elokuvissa on aina kohtaus, jossa kuoleva pyytää anteeksi – mutta tämä oli elävää elämää.

Pikkusintti tuo virkistävän näkökulman keskusteluun miesnerouden myytistä, jossa älystään tunnetun miehen ääriviivat piirtyvät esiin pikemminkin pikkusieluisuuden ja julmuuden kautta. Samalla se on tärkeä kertomus siitä, miten nerouden alttarille uhrattu kohtalo keriytyy auki oikeana elämänä: erään naisen tarina, joka laajenee henkilökohtaisesta poliittiseksi, yhden tarinasta monen kertomukseksi.

Katsoimme kaikki läpi sormiemme isän kummallisuuksia, hänen tapaansa hyökätä toisten ihmisten kimppuun, koska hän oli myös häikäisevän älykäs ja toisinaan ystävällinen ja oivaltava. Nyt minusta tuntui, että hän murskaisi minut, jos sallisin sen. Hän kertoisi minulle kerta toisensa jälkeen, kuinka mitätön olin, kunnes uskoisin sen. Mitä hyötyä minulle olisi hänen loistavasta älystään?

Niin, mitä hyötyä tosiaan?

Jenni

Jakso # 13 Mistä puhumme kun puhumme naisten tarinoista

Jakso # 13 Mistä puhumme kun puhumme naisten tarinoista

Ääriviivat

Ääriviivat