Uusibanneri.JPG

Hei.

Lukuvika on kahden kirjallisuudenystävän blogi ja podcast. Luvassa paljon puhetta kirjoista - luetuista ja lukemattomista. 

Samastumisesta, tunteesta ja tutkimuksesta

Samastumisesta, tunteesta ja tutkimuksesta

Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Kosmos 2019

59881211_2034752590154699_416311892965851136_n (1).jpg

Onnenkissa on kirja, joka tulee lähelle. Kirja, johon minun on uskomattoman helppo samastua. Tämän vuoksi se muodostui minulle hyvin henkilökohtaiseksi lukukokemukseksi. Teemoiltaan ja aiheiltaan kirja on juuri sellainen, jonka olisin voinut itse kirjoittaa. Tästähän ongelmat siis vasta alkavat.

Aino Vähäpesolan löyhästi autobiografinen esikoisromaani kertoo naiseudesta, joogasta, seksistä, Edith Södergranista ja patriarkaatin tukahduttavuudessa elämisestä. Teoksen päähenkilö opiskelee kirjallisuustiedettä kotimaisessa yliopistossa [check!], harrastaa joogaa saavuttaakseen passiivisen vallankumouksen [check!] sekä pohtii paljon feminismin mahdollisuuksia ja rajoitteita [check, check, check!]. Edellytykset samastumiseen ovat siis suuret, sillä koen jokaisen edellä mainituista teemoista läsnäolevaksi elämässäni.

Teos alkaa runoilija Edith Södergranista ja loppuu häneen. Päähenkilö valmistelee pro gradu -tutkielmaa Södergranin runojen feministisestä tulkinnasta ja tuntee samalla runojen pulssin omassa arjessaan, elämässään, ajatuksissaan. Hän on muuttanut henkilökohtaisen lukukokemuksen tutkimuskohteeksi. Tällainen tulkintatapa ei kuitenkaan saa yliopistoväeltä kovin suurta tukea.

Muistelen itse väliin ajan kultaamalla lämmöllä, väliin suurella tympääntyneisyydellä sitä kirjallisuuden laitosta, jossa opiskelin. Kuinka opimme (teoksen päähenkilön tavoin) heti ensimmäisenä, kuinka henkilökohtainen samastuminen teokseen on parhaimmillaankin vain väline tekstianalyysiin, pahimmillaan jotakin kauhistuttavaa, lapsellista ja kornia – kirjallisuuttahan tulee tulkita ylevin filosofisin termein, etäältä viileästi katsellen ja korkealentoisia teorioita hyväksikäyttäen.

Siksi tunsin sanatonta riemua lukiessani kuvausta siitä, kuinka kertomuksen päähenkilö esittelee salille flegmaattisia opiskelijatovereitaan tutkimussuunitelmaansa. Ohjaava professori on jo valmiiksi ilmaissut ymmärtämättömyytensä aihetta kohtaan:

– – professori totesi päätään pudistellen: ”Osaat sinä runoista kirjoittaa, mutta kyllä naiset ovat naisia ja miehet miehiä, eikä siihen ole mitään lisättävää. Tähän tarvitaan nyt jotain struktuuria, siis tämähän hajoaa ihan taivaan tuuliin.” Mutta juuri sellainen on sukupuolikin ja elämä, ei siinä ole mitään struktuuria! ajattelin.

Päähenkilön esitelmän jälkeen joku seminaarin osanottajista toteaa epäileväisesti, kuinka hän on selkeästi valinnut melko henkilökohtaisen aiheen. Tämä kirvoittaa päähenkilön kitkerään tilitykseen humanistisen tieteenteon näennäisestä objektiivisuudesta:

Tieteen valheellinen viileys! Tunteet meitä ajavat, etenkin niitä, jotka eivät sitä huomaa vaan leikkivät jotain saatanan ihmenerojen tieteentekoiltapäivää, vaikka ovat kirjallisuustieteilijöitä, mekö muka tutkimme mikroskoopeilla jotain objekteja, jotka eivät herätä meissä mitään mutta joita nyt tutkitaan, koska objektiivisesti on päätetty viileiden nerojen toimikunnassa, että juuri näitä on mielekästä tutkia – –Totta kai minä olin valinnut henkilökohtaisen aiheen. Kaikkihan niin lopulta tekevät. Ihmiset valitsevat kutsumuksensa henkilökohtaisista syistä. Olennaista on, miten pärjää siitä huolimatta.

Tunnen vahvaa henkilökohtaista samastumista päähenkilön pettymykseen yliopistoa, sen henkistä runkkaamista ja steriilejä älykköleikkejä kohtaan. Lopulta kaikki tutkimus, kaikki tekeminen palautuu kuitenkin jollakin tasolla subjektiiviseen mielenkiintoon, kokemukseen ja tunteeseen. Jossakin vaiheessa meille on vain opetettu, että tunne ja henkilökohtainen kokemus on väärin. Usein tämä tuntuu todelta etenkin feminististen kysymysten kohdilla.

Kaikenlainen tunteen ja henkilökohtaisen näyttäminen feministisissä kysymyksissä kun on hyvin helppoa tuomita heikkouden osoituksena, rationaalisuuden luonnollisena vastinparina. Jos tätä asennetta kaivellaan tarpeeksi pitkään, palataan ikiaikaiseen typeryyteen ”tunteiden” ja ”järjen” binäärioppositiosta, joka on kaikessa keinotekoisuudessaan naurettava. Ikävintä tässä jaottelussa on, että usein tunne on helppo mitätöidä jotenkin ”feminiinisenä” piirteenä.

Toki kirjallisuudentutkimuksellisilla välineillä, teorioilla ja käsitteillä on kiistämätön rooli tutkimuksessa, ja analyysin tulee aina tukeutua johonkin teoriaan ja käsitteistöön. Täysin poissuljettu lukukokemus ei myöskään tietenkään ole – esimerkiksi erilaiset reseptioteoriat pitävät sitä lähtökohtanaan. Silti akateemisessa maailmassa on kiistatta läsnä tiettyä, Onnenkissasta tunnistettavaa (etenkin feministissävytteisen) henkilökohtaisen poissulkemista. Sen kauhistelu epätieteellisenä tuntuu lähinnä näivettyneeltä muinaisjäänteeltä.

Kuten teoksen päähenkilö, uskon harvojen kokevan puhdasta, pitelemätöntä paloa poststrukturalismia tai jälkikolonialismia kohtaan. Kiihkeä intohimo poststrukturalismiin saattaa kuitenkin syntyä lukukokemuksen luoman ajatuksellisen kipinän myötä – eli ensisijaisesti lukukokemuksen ja oivalluksen tunteen synnyttämänä. Usein tunteen syntymiseen tarvitaan myös jonkinlainen henkilökohtainen kipinä.

Vinkeästi ajatus kiertää kehää ja palautuu omaan lukukokemukseeni: juuri edellä mainittujen seikkojen vuoksi tunnen tietynlaista häpeää siitä, että perustan arvioni kirjasta lähinnä omaan samastuvaan lukukokemukseeni. Siksi päätänkin ylittää häpeäni tällä tekstillä.

Tunteen, samastumisen ja kirjallisuudentutkimuksen feminististen haasteiden ohella Onnenkissassa olisi valtavasti aineksia, mihin tarttua. Itse ihastuin teoksessa myös sukupuoliroolien viisaaseen pohtimiseen, haluttomasti sisäistettyyn patriarkaattiin ja yritykseen purkaa sen normeja. Ajatuksiin kauneusihanteista, tunnetyöstä, seksistä ja suostumuksesta. Kehon ja mielen asanoiden pohdintaan. Identiteetin hahmottamisen vaikeuteen. Kaiken läpi paistavaan rakkauteen lukemista ja lukijaa kohtaan.

Kiitänkin Vähäpesolaa viisaista sanoista, omien tunteideni sanoittamisesta ja hiljaisista, lauseiden väleissä koetuista mielihyvän hetkistä. Suosittelen Onnenkissaa ehdottomasti, kaikille!

Mitä mieltä te olette? Onko taiteen arvottaminen samastumisen kautta banaalia? Eikö mielenkiinto palaudu aina tunnereaktioon, kokemukseen – koska siten me olemme ihmisinä ohjelmoitu?

Jenni

Jakso # 14 Helsinki Lit -spesiaali

Jakso # 14 Helsinki Lit -spesiaali

Jakso # 13 Mistä puhumme kun puhumme naisten tarinoista

Jakso # 13 Mistä puhumme kun puhumme naisten tarinoista